Vertaistukea treenaamattomuuteen

45 kommenttia »

Jokainen varmaan tietää sen tunteen, kun kesken hyvän treeniputken ja -motivaation tapahtuu jotain kamalaa. Pitkäaikainen flunssa iskee, selkä menee paskaksi, lihakset sanovat palautumissopimuksensa irti tai polvi rikkoutuu ja saat kepit. “Miks just nyt?!”

Ja sen jälkeen et toivo mitään muuta niin paljon kuin paranemista. Sinua vituttaa, etkä voi purkaa sitä mihinkään – edes siihen treeniin. Saatat lyödä hanskat tiskiin ruokavalion suhteen tai kiukutella kaikille lähelläsi oleville. Et kestä yhtäkään salikuvaa somessa – olet niiiin kateellinen joka ikiselle oliolle maan päällä, joka pystyy liikkumaan kuten haluaa – jopa lemmikkikissallesi. Saatat myös uhmata sairauttasi ja lähteä riuhtomaan puolikuntoisena. Seuraavana päivänä sängyssä maatessasi lupaat, ettet enää tee niin, ja pistät suosiolla Netflixin pyörimään.

Hämmentää huomata, etten tuon kamalempaa tunnetta juurikaan tiedä. (Olen varmaan sitten säästynyt oikeasti pahoilta kokemuksilta.)

Aihe ei luojan kiitos ole millään tavalla ajankohtainen, mutta se tuli mieleen luettuani joululomalla Eva Wahlströmin uuden kirjan “Rajoilla”. Kirja tempaisi mukaansa paremmin kuin yksikään kirja aiemmin, ja ahdistuin sen loppumisesta jo puolen välin jälkeen. Siis mahtava teos!

Teoksen punainen lanka on se, kun haluaisi treenaamaan jokaista solua myöten, mutta se ei vain kertakaikkiaan onnistu terveydellisistä syistä. Omia kokemuksiani ei voi missään mittakaavassa verrata Evan tilanteeseen, jossa hän treenasi itsensä lähes hengiltä, mutta vertaistukea tarinasta saa niin pienen flunssan selättämiseen kuin pidempäänkin treenitaukoon. Tai ainakin perspektiiviä valituksilleen. Kuoleman rajoilla ei tarvitse treenata kuten kyseinen nyrkkeilijätär, mutta totta puhuen kirjan lukemisen jälkeen aamuaerobiset tyhjällä vatsalla tai treenaaminen valmiiksi kipeillä lihaksilla eivät juuri kirpaise. Pistäkää ihmeessä lukulistalle!

IMG_1596

Koska kirja herätti niin vahvoja tunteita, ajattelin itsekin hieman avautua treeni vs. terveys -aiheesta. Kokemusta ei onneksi vielä paljon ole, mutta jotain kuitenkin mistä en ole vielä suutani täällä avannut.

Ensimmäinen, hieman kevyempi kokemus oli tasan vuosi sitten, kun menin selän takia lääkäriin. Alaselkään iski aina jalkatreenin loputtua järkyttävät kivut, enkä voinut tehdä muuta kuin seisoa ja ehkä maata. Istuminen oli yhtä tuskaa, mikä oli vielä koulua käyvälle opiskelijalle vähän huonompi homma. Pikkuhiljaa kivut tulivat myös treenatessani yläkroppaa ja lopulta pelkästä istumisesta. Lääkäri totesi: “Kuukausi lepoa treenistä. Jos vielä koskee niin tuu takas.” Erittäin klassinen resepti.

Kuukausi lepoa treenistä? Ensin menin shokkiin, mutta sitten ymmärsin, etten missään nimessä aio uskoa hänen huonoa vitsiään. Itkin keittiön lattialla pari tuntia, kunnes seuraavaksi menin fysioterapeutille. Hän antoi minun jatkaa treenejä ja kipu saatiin hänen ohjeistuksella pikkuhiljaa hallintaan, vaikkei “vikaa” koskaan täysin voitaisikaan parantaa. Harvan selkä on täydellinen, mutta myös hieman huonomman selän voi saada oireettomaksi. Edelleen on tiettyjä liikkeitä, joita en voi tehdä, mutta osaan olla kiitollinen niistä, joita voin. Jos olen hetkenkin kiinnittämättä huomiota oikeaan tekniikkaan, kivut palaavat taas.

Selviytymistarinat jatkuvat. Viime kesänä sain lämpöhalvauksen, jonka ansiosta olin lähes kaksi viikkoa 39 asteen kuumeessa. Oli kesän kuumimmat helteet, ja makasin sohvalla toivoen, että olisin Siperiassa. Tunsin, kuinka aivot sulivat pikkuhiljaa ja sydän tykytti outoa rytmiä. Siinä ajankulukseni katselin sitten Instagramista kuvia aurinkoisista ulkotreeneistä, ja ajatus hikoilemisesta ja sykkeen noususta sai minut yhä huonovointisemmaksi. Vihasin taas vaihteeksi kaikkea ja kaikkia. Eniten sitä isoa taivaalla mollottavaa paskiaista. Kaikki hehkuttivat lämpimiä kelejä ja minä toivoin salaa rankkasadetta ja äkillistä ilmojen viilentymistä käydessäni jo kolmatta kertaa päivän aikana kylmässä suihkussa. Ovet oli pidettävä visusti kiinni, jotta sisällä olisi vähän viileämpää.

Kun kuume laski ja pääsin taas treenaamaan, sykkeen ja kehonlämmön noustessa sama olo iski taas. Kehoni ei sietänyt kuumuutta yhtään – edes itsetuotettua. Selvää sanomattakin, etten pystynyt edelleenkään olemaan auringossa saati treenaamaan siellä – ilmastoitu kuntosalikin kun oli liikaa. Ainoa urheilumuoto, jota pystyin tekemään oli uiminen viileässä vedessä, jolloin huono olo iski vasta treenin jälkeen. Uiminen oli kuitenkin tylsää, sillä en voinut kuunnella musiikkia, eivätkä lihakset saaneet tarpeeksi vastusta vaikka miten riuhdoin. Välillä ajattelin, että kuolisinkohan jos menisin bikram-joogatunille.

IMG_1549

Muistan erään kerran sinä kesänä kun ystäväni pyysi minua puistokirppikseen myymään hänen kanssaan. Voisimme kuulemma mennä varjoon istumaan. Katsoin tursuvaa vaatekaappiani ja kaikkia niitä ylimääräisiä rättejä, joista voisin päästä eroon. Oloni oli jo sisällä maatessa järkyttävä, mutta suostuin, sillä en ollut poistunut talosta pitkään aikaan. Kun olin saanut aseteltua myytävät kolttuni viltille ja istuttuani siinä 5 minuuttia, aurinko alkoi porottaa ja samalla silmissäni sumeni, aivotoiminta lakkasi ja kuumuus kävi niin kovaksi, että minun oli aivan pakko lähteä. Kun raahasin vaatekassia kotiin, lupasin etten enää olisi sinä kesänä auringossa.

Olin niin valmis luovuttamaan. En pelkästään treenin vaan kaiken suhteen. Siispä käytin aikani syksyn viileiden kelien odotteluun ja rahani kaikkeen turhaan kuten shoppailuun, ulkona syömiseen ja bilettämiseen. Hei hei, säästöt. Millään ei tuntunut olevan mitään väliä tuolloin. Yritin korvata treenaamattomuuden jättämää aukkoa kaikella mahdollisella, mutta mikään ei ajanut asiaansa. Rööki ei ollut kuin endorfiinit eikä uudet kengät kuin pumppi. Minulta oli viety identiteetti. Samalla salikortti raksutti turhaa aikaa ja kävin välillä tekemässä muutaman toiston vain todetakseni, että jep, kehon lämmöntuotantojärjestelmä edelleen päin helvettiä ja lähdin kotiin syömään jäitä.

Viime kesä oli tähän astisen elämäni kamalinta aikaa aivan heittämällä. En ole koskaan kokenut sitä tunnetta, joka mieleni valtasi joka aamu kun heräsin. “Eikä, taas joudun olla hereillä ja elää tätä kamalaa elämää.” Aamuihmisestä kuoriutui yökukkuja, sillä yöllä oli viileämpää. Nukuin mielelläni yli kahteentoista, jolloin päivää olisi jäljellä vähemmän. Huomasin myös, että aamulla väsytti todella paljon ja ylös nouseminen oli vaikeampaa, kun ei urheillut säännöllisesti. Myös näläntunne ei tullut enää aidosti, vaan syömistä rytmitti lähinnä mielihalut.

Tuli syksy ja elin ikkuna auki. Mitä vileämmäksi sää muuttui, sen paremmin voin. Marraskuun puolivälissä en enää pitänyt ikkunaa yötäpäivää auki, ainoastaan päivisin. Lenkkeilin vähäpukeisena ja ihmettelin, kuinka ihmiset pärjäävät takki päällä näin lämpimässä. Pääsin taas treenin makuun. Voima, lihakset ja kehonkoostumus eivät todellakaan olleet ennallaan, ja jopa pelkkä kävelylenkki sai reidet aivan hapoille. Lihaksissa oli palautumisongelmia kesän jälkeen vielä useamman kuukauden, mutta pystyin vetämään treenin läpi niin, että sydän löi tasaista tahtia ja hikoilu tuntui hikoilulta, ei kuolemalta. Se oli tärkeintä. Silti minua inhotti mennä salille, kun jouduin tekemään kyykkyjä pelkällä omalla painolla 10 toiston sarjoissa, enkä seuraavana päivänä kävelisi kunnolla.

Kuva-otettu-5.5.2014-klo-9.45-3

Miksi en kirjoittanut tästä kesällä, vaan diipadaapailin jotain “otan nyt kesän kunniaksi vähän rennommin treenien kanssa” -puhetta? Siksi, koska jos sanoo ettei pysty treenaamaan, on heikko. Vaikka se olisi totta, tuntisin kuin pettäisin itseni sanoessani sen ääneen. Treenata voi aina. Joka hetki ja joka päivä. On toki hyvä, että päähän on iskostunut tinkimätön treeniasenne, mutta tuollaisissa tilanteissa siitä on lähinnä haittaa. Halusin kai myös elää vielä siinä todellisuudessa, että olin terve – edes somessa. Vasta tapauksen yli päästyäni pystyn käsittelemään koko asiaa ja kirjoittamaan siitä. Luulen että Evalle kirjan julkaiseminen oli sama juttu.

Nykyään olen terve. Lihakset ottavat treeniä hyvin vastaan ja palautuminen sujuu normaalisti. Se tekee minut onnelliseksi. Voimat eivät ole vielä samoilla viivoilla kuin ennen kesää, mutta toivon mukaan ennen tulevaa kesää ovat.

Mitä opin? Älä hengaa bikineissä ilman päähinettä kahta vuorokautta putkeen purjeveneen kannella hyvän rusketuksen toivossa. Saat rusketuksen, mutta se ehtii haalistua siihen mennessä kun pääset sängystä vihdoin jalkeille.

Samankaltaisia kokemuksia? Vertaistukikeskus on auki kommenttiboksissa. Ja lukekaa ehdotomasti se kirja!

PS. Chef -leffalippujen arvonnan voittajat on arvottu. Onnea Jenna O. Ja Henriikka L.! Leffahan pyörii teattereissa edelleen, joten jos ette joulun alla ehtineet käydä katsomassa, käykää jonain pimeänä ja kylmänä iltana virkistäytymässä.


Uudet kujeet part sata

13 kommenttia »

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Heippa taas ja hyvää uutta vuotta!

Olen iloinen. Ehkä toiveikkaampi kuin viimeiseen puoleen vuoteen olen ollut. Muistatteko kun puhuin vuoden vaihtumisesta ja siitä kuinka nyt tuntuu, että vuoden vaihtuessa jokin iso ratas tulee pyörähtämään ja asioissa on taas enemmän järkeä? Että tähän kaikkeen saadaan jokin selitys ja loppuratkaisu. Sanoin niin, koska toivoin niin. Mutta onnekseni niin myös kävi, uudenvuoden yönä nukkuessani ihanassa (uudessa) kodissani.

Toivottavasti teillä on kaikki hyvin ja uusi vuosi on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. Sydäntalvi. Lempivuodenaikani vaihtuu varmaan neljä kertaa vuodessa, mutta sekä tänä että viime vuonna joulun jälkeinen aika on ollut vuoden parasta. On jo kuin kevät, mutta ei kuitenkaan. Ei tarvitse kiirehtiä kesään tai olla muutenkaan levoton hormonihyrrä-perhosvatsa-auringonpaiste-bikinikunto-teepaitalenkkeilijä, vaan voi rauhassa tarkkailla piteneviä päiviä ja nauttia uuden vuoden tuomasta tuoreesta tunnelmasta. On aikaa. Muuta ei olekaan kuin aikaa. Koko vuoden loppuun asti ja senkin jälkeen taas aikaa.

Jos uusi vuosi ei tuonut tullessaan uusia kujeita, vaan sama vanha paska jatkuu eikä millekään tunnu löytyvän syytä – ota ihan rauhallisesti vain. Sen jos jonkun olen oppinut, että niissä fiiliksissä on vain ajan kysymys, milloin tilanne laukeaa. Ongelma tarvitsee vielä vikan tikin, joka voi tulla vastaan vaikka tavatessasi uuden ihmisen, katsoessasi elokuvan tai lukiessasi kirjan. Tai ihan vaan nukkuessasi yön yli. Ja sitten sen tajuat, että ei helvetti. Ja sitten tarvitaan sitä äksöniä! Joskus lainehtiminen voi kestää pari kuukautta, joskus vuoden. Paska-aallokossa täytyy kai oppia elämään. Tiedän, tylsää!

Kujeillaan taas! Ihan rennosti vaan.


JOULUKALENTERI: LUUKKU 24

25 kommenttia »

luukku24

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oikein ihanaa jouluaattoa kaikille multa ja joulukisulta! Toivottavasti teillä on asiat hyvin, ja vaikka ei olisi niin toivottavasti tänään osaatte rentoutua ja nauttia. Kaikki kääntyy parhain päin. Edessä on uusi vuosi ja se tuo paljon uusia seikkailuja, joista meillä ei ole vielä aavistustakaan.

Jouluna. Syökää hyvin mutta sopivasti, muistakaa juoda vettä ja tehkää pitkiä kävelyitä. Jos ja kun vedätte näinä päivinä vuoden parhaita treenejä, niin palautukaa niistä seuraavasti: Vetäkää joulutorttuja palautusateriana ja verryytelkää raikkaassa ilmassa lenkkeillen, saunokaa pitkään ja hartaasti ja juokaa samalla jääkylmää vettä. Jos olette lumen äärellä, hakekaa saunomisen kylkeen saavillinen lunta ja hierokaa sitä treenattuihin lihaksiin. Itse kauhoin kylppärin lattialle kasan lunta ja istuin sen päälle takareisi/pakara-painotteisen jalkatreenin jälkeen. Ai että, miten hyvältä tuntui! Seuraavana aamuna tuntui kun olisi herännyt taivaasta.

Nyt pientä joululoman poikasta tiedossa täältä puolelta. Palataan taas kun mielessä on jo uusi vuosi. Vielä kerran, lämpöä ja rakkautta jokaisen aattoon! <3


JOULUKALENTERI: LUUKKU 23

1 075 kommenttia »

luukku23

Oletko sinä tyyppi, joka tykkää mitata ja laskea kaiken urheilulliseen elämään liittyvän? Toistot, kilometrit, sykkeen, nukutut tunnit, kalorit, askeleet,… Vai oletko enemmän fiiliksen mukaan -tyyppi?

Itse olen jostain välimaastosta. Tykkään urheilla kroppaa kuunnellen, mutta kieltämättä on mielenkiintoista välillä nähdä mustaa valkoisella, mitä siellä kropassa oikein tapahtuu silloin, kun urheilu tuntuu hyvältä.

vivosmart-garmin

Toisiksi viimeiseen joulukalenterin luukkuun olen säästänyt jotain todella mahtavaa, nimittäin Garmin vívosmart aktiivisuusrannekkeen. Kyseessä ei ole mikä tahansa sykemittari, vaan sykkeen ja kaloreiden lisäksi aktiivisuusranneke näyttää päivän aikana kertyneet askeleet, kulkemasi matkan ja värisee mikäli puhelomeesi saapuu viesti tai puhelu. Ranneke myös mittaa untasi, siihen voi asentaa herätyksen ja se hälyttää myös kun on aika liikkua ja kestää suihkut sekä uinnit.

Luulen, että teknologian kehityksen myötä tulevaisuus tulee olemaan yhä enemmän suoritusten mittaamista. Elämän mittaamista. Ihmiset haluavat hyvinvointiinsa vaikuttavat tekijät mitattavaan muotoon. He haluavat selkeää informaatiota kehonsa toiminnoista. Ranneke ei turhaan maksa lähes kahta sataa euroa.

Arvotaan yksi ranneke siis teille! Jätä kommentti ja olet mukana. Arvon voittajan 30.12. ja olen yhteydessä häneen sähköpostitse. Oikein paljon onnea arvontaan!